Pienestä asti määrittelemme itsemme muiden sanojen mukaisiksi, niin ulkoisesti kuin henkilöinä. Siksi meidän pitääkin jossain vaiheessa elämää oppia määrittään itse itsemme ja ymmärtää oma arvo. Joidenkin pitää käydä kivisempi tie oman itsensä löytämiseksi kuin toisten.
En pysty puhumaan kaikkien naisten puolesta, mutta oman kokemuksen perusteella voin samaistua moniin. Teini-iässä alkaa armoton hyväksynnän tarve ja sen eteen ollaan valmiita tekeen suuriakin uhrauksia.
Itse olin ylä-asteella hiljainen ja pysyin omissa oloissani. Halusin tietenkin huomiota ja hyväksyntää, mutta oli vaikeaa taistella kiusaamista vastaan, kun kukaan ei tukenut.
Ylä-asteen jälkeen päätin, etten halua samanlaista roolia koulu ympäristössä kuin koko peruskoulu ajan mulla oli ollut. Päätin rohkaistua. Lukion alkaessa en tuntenut juuri ketään uudesta koulusta ja päätin rakentaa uutta tarinaa uusien ihmisten kanssa.
Lukio aikana musta tuli avoin, iloinen, rohkea, kaveripiirini kasvoi ja koin olevani onnellinen monen vuoden jälkeen. Kuitenkin rankimmat kokemukset olen kokenut viimeisen 1,5 vuoden aikana; kaverisuhteita on päättynyt, on itketty, naurettu, biletetty, rakastuttu ja erottu. Tunne siitä, että on taas yksin omien ajatusten ja tunteiden kanssa on noussut vahvasti mieleen. Pahan olon vallitessa elämää ja ajatuksia, sitä koittaa päästä pakoon; minulla se tarkoitti bileitä, juhlimista, alkoholia, valvottuja öitä ja vanhempien rajojen rikkomista.
Yritin muuttaa lukion aikana itseäni niin ihmisenä kuin ulkonäöllisesti; oli minimekkoja, meikkejä, kynsiä, ripsiä ja avoimia paitoja.
Väsyin pahaan oloon ja jatkuvaan biletykseen, oli aika tehdä jotakin itseni takia. Kieltäydyin yökerho reissuista, jolloin erkaannuin bile kavereistani. Poistatin ripsienpidennykseni ja rakennekynteni ja vähensin meikin määrää. Itseasiassa nykyään pidän omasta luonnollisemmasta lookistani paljon enemmän. Mietinkin, että miksi olen yrittänyt peittää kauniita kasvojani. Ymmärsin myös, että voin korostaa vartaloni parhaita puolia ilman minimekkoja ja avoimia paitoja.
Olin Rodoksella ystäväni kanssa ja istuessani yksin viiden aikaan aamuyöstä parvekkeella mietin tekemiäni asioita ja vanhempieni sanoja niihin, ymmärsin että kaikki ne sanat sanottiin minulle täydestä rakkaudesta, mutta en vain huomannut sitä oman pahan oloni alta.
Yritänkin nyt parantaa välejäni vanhempiini.
Tiedän, että minulla on vielä paljon opittavaa itsestäni, mutta tunnen silti olevani nyt onnellisempi kuin koskaan. Pystyn kulkemaan pää pystyssä ja sanomaan mielipiteeni ja nauramaan.
Kaiken kokemani jälkeen en koskaan vaihtaisi tapahtunutta, koska ilman tätä kaikkea en olisi se kuka olen nyt. Ehkä olisin vieläkin se helvetin rasittava kakara, joka yrittää olla aikuinen, ilman vastuuntuntoa.
Uskon, että rumasta ankanpoikasestakin voi kasvaa joutsen, niin ulkoisesti kuin sisäisestikin.
- Jenna
